Thursday, March 14, 2013

Millaisessa Suomessa haluat elää?

Alkuun varoitus: tulen yleistämään jatkossa aika paljon.

Olen vakavasti huolestunut. Olen seurannut viime viikkoina yhteiskunnallista keskustelua ja mielestäni olemme sellaisessa vaiheessa, jossa pitäisi herätä ja katsoa tarkkaan peiliin. Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää ja miten sellainen yhteiskunta saadaan aikaan?

Olen kouluttaunut sosiaalialalle yli kolmekymppisenä lähinnä siksi, että koen olevani kutsumusalallani. Työ on usein haastavaa ja raskasta, eikä sillä pääse rikastumaan. Siksi motiivi jatkaa tuleekin siitä, että kokee tekevänsä arvokasta työtä, jolla on merkitystä sekä yksittäisille ihmisille että myöskin yhteiskunnalle. Uskon, että valtaosa sosiaalialalla olevista ajattelee ja tuntee samalla lailla.

Nyt tulee yleistämisosio. Millaisessa todellisuudessa sitten elämme? Sellaisessa, jossa lapsia suojelemaan luotu järjestelmä ei kykene kuuntelemaan/kuulemaan lapsia. Sellaisessa, jossa ne tahot, joiden pitäisi tehdä yhteistyötä yhteisen hyvän eteen, eivät kykene muodostamaan yhteisiä tavoitteita, vaan vetävät jokainen eri suuntaan. Sellaisessa, jossa he, joilla on heikoin mahdollisuus tuoda oma äänensä esiin, eivät saa ihmisarvoista palvelua tai hoitoa. Sellaisessa, jossa oikeat arvot omaavat työntekijät väsyvät, kyynistyvät ja heidänkin äänensä vaiennetaan.

En esimerkiksi ymmärrä ihmisiä, jotka haluaisivat palauttaa pakolaiset sinne, mistä he ovat tulleet tai ainakin viedä heidät Suomen rajojen ulkopuolelle. Jokainen heistä voisi tehdä kuukauden lomamatkan Somalian Mogadishuun pakolaisleirille ja ottaa omat lapsensa mukaan. Ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta? Suvaitsemattomuuden ongelma on se, että se ei suinkaan ajan kanssa vähene. Jos nyt maasta poistettaisiin kaikki ulkomaalaiset, mikä ryhmä seuraavaksi joutuisi näiden ihmisten hampaisiin? Eri uskonnon edustajat? Omat vähemmistöryhmät? Jos emme aktiivisesti käytä kykyämme empatiaan, niin se vähitellen häviää kokonaan.

Tätä empatiakykyä pitäisi myös käyttää muiden apua ja tukea kaipaavien kanssa. Mitä ihminen tekee, jos hän kokee olevansa näkymätön, jos hän kokee, ettei tule kuulluksi? Osa luovuttaa kokonaan ja osasta tulee aggressiivisia ja kovaäänisiä. Väitänkin, että mitä vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi teemme avun saamisen, mitä vähemmän aikaa meillä on todella kuunnella ihmisiä sitä rauhattomammassa yhteiskunnassa tulemme elämään.

Ehdotankin, että etsisimme sellaisia tapoja auttaa ja tukea, jotka jo nyt todella toimivat ja joilla on käytännössä merkitystä ihmisten elämään. Tämän jälkeen pitäisi tutkia, mikä tekee juuri näistä tavoista menestyksellisiä ja merkityksellisiä. Kolmas askel on siirtää mahdollisuuksien mukaan hyväksi havaittuja käytäntöjä ja tapoja toimia mahdollisimman moneen paikkaan. Pelkkä ongelmien kirjaaminen ei tule meitä enää auttamaan. Nyt meillä pitäisi olla rohkeutta myöntää, jos joku asia ei toimi ja alkaa sitten muuttaa järjestelmiä toimiviksi. Eihän ole mitään järkeä syytää rahaa sellaiseen työhön, joka tuottaa vain lisää kuluja ja inhimillistä kärsimystä?

Vielä tärkeämpää on asiallisen ja toimintaa luovan keskustelukulttuurin luominen. Ihmiset pitää ottaa mukaan suunnittelemaan toimivia auttamis- ja tukemistapoja ja myös arvioimaan niitä. Sosiaalialalla työskentelevien pitäisi rohkaistua kertomaan siitä todellisuudesta, jossa varsinkin ne asiakkaat elävät, jotka eivät saa omaa ääntään kuuluville. Meillä kaikilla on velvollisuus käyttäytyä niin, että epäoikeudenmukaisuus, suvaitsemattomuus, empatiakyvyttömyys ja viha ei saa jalan valtaa Suomessa. Kaikki tämä on aktiivista toimintaa. Paha tulee pyytämättä, sen eteen ei usein tarvitse nähdä juuri lainkaan työtä. Hyvän eteen pitää tehdä töitä hartiavoimin, joka päivä. Mutta se kannattaa, koska se on ainoa tapa luoda sellainen yhteiskunta, jossa meillä kaikilla on hyvä olla.

Ugh.

Sunday, March 10, 2013

Really funny?






First confession: there are few things, which I find so serious that there is no room for laughter. Even though I consider myself to have pretty good sense of humor, bullying is one issue in which I don't see anything funny. My lack of humor might come as a surprise to my friends, but as I get older I have learned to warn people early enough of this.

Few years ago I woke up and started to think more, what I did find funny and when I did laugh without thinking, what I was laughing about. I realized, that I automatically laughed issues which really weren't funny at all. For example in Facebook rotates many pictures about gender roles, which really are stereotypical and not true at all. So now I have a social media strategy and it's core is kindness. I don't just share things without thinking first, if I really can be proud of the stuff I share.

Humor and laughter are very important things to us. They make life so much easier. But "humor" is also easy way to undermine important and difficult things. With humor it's sometimes too easy to undermine people. It's important to reflect how you use humor and to what kind of things/issues you laugh at.

If you look my streams in Facebook and Twitter, you probably find, that I am not the master of avoiding destructive humor. But I try to be better each day. :-)